Hetki parvekkeella

Tänään, kuten koko viikon ajan, on ollut mieletön helle. Ei tarvitse kuin vähän eväänsä kääntää, niin jo on hikikarpalot otsalla. Puuuh! Aurinko paistaa koko päivän ajan suoraan kämppämme ikkunoista sisään. Olkkariin, keittiöön, makkariin. 

Kyllä.

Asumme ylimmässä kerroksessa, ja sanonta siitä että kuuma ilma nousee ylöspäin, näyttää todellakin pitävän paikkaansa. Tuuletin onkin ollut kovassa käytössä, ja oon roudannut sitä perässäni kuin koiraa hihnassa. 

Viime päivät on olleet niin kuumia, etten ole jaksanut tehdä oikeen muuta kuin maata partsilla lahnan lailla auringon kärtsätessä nahkaani. Tämän virtaa ja energiaa vievän urakan jälkeen oon käynyt suihkussa, laittanut sapuskaa... ja siirtynyt sohvalle röhnöttämään. Rankkaa puuhaa, auringonotto nimittäin.

S:lle maistuu

Katsottiin S:n kanssa äsken muutama leffa irttaripussit kainalossa. Ensimmäinen oli yllättävän hyvä kauhuleffaksi, Kirottu nimeltään. S:n kanssa on tosin raivostuttavaa katsella kauhuleffoja, kun hän saattaa yhtäkkiä kesken jännittävän kohdan alkaa nauraa. Voiko mikään olla ärsyttävämpää? Toinen siinä vieressä pureskelee kynsirivistöään uuteen uskoon ja odottaa kauhunsekaisin tuntein, mitä tuleman pitää. Ja mitä tekee toinen? Alkaa tietysti nauraa hihittää kuin ei olisi eläessään mitään hauskempaa nähnyt. Varsinaista.

Toisaalta on myönnettävä, että viekusta löytyvä mies, joka nauraa puolestani kaikille hyytäville jutuille, tuo elämään tiettyä tasapainoa. Välillä tulee nimittäin pohdittua, että joo, vaikka olen aika skeptinen noiden "perustuu tositapahtumiin"-tyyppisten kauhuleffojen suhteen, niin kai niissä joku perä on. Ihmisen aistit ovat hyvin rajoittuneet, enkä lainkaan usko, että tässä olisi kaikki se mitä maailmassa on. Että minä - tai sen puoleen kukaan muukaan - kykenisi täysin ymmärtämään, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Ei ainakaan vielä. Ties vaikka ei koskaan. Mitä jos jotkin kauhupätkät ovatkin olleet juuri sitä itseään, joidenkin ihmisten todellista kauhua?

Kauhun jälkeen siirryttiin komediaan, ja tämänkin neidon kynnet jäivät rauhaan. Leffojen jälkeen S kysäisi ohimennen, josko siirtäisin auringonottopatjani parvekkeelta sisään.

"Mitä jos köllittäisiin siinä hetki? Tuolla on niin ihanan viileetä", ehdotin. Ulkona oli tosiaan ehtinyt jo viiletä, olihan kello yli puolenyön.
Ja mehän köllimme. Vieri vieressä, pienellä 80 cm leveällä patjalla. Oli pimeää ja rauhallista, ääntä pitivät vain satunnaiset ohi ajaneet autot.

"Muistatko, kun me alettiin tapailla ja nukuttiin sun sängyssä, joka oli yhtä kapea kun tää?" S kysyi.

"Muistan. Ajatella, että siitä on kohta jo kuusi vuotta."

"Aika tarkalleen. Elokuutahan se tais olla, kun me ensimmäisen kerran tavattiin..."

Muutama vuosi sitten...

Näitä hetkiä minä rakastan. Että juuri tuon miehen kanssa voin mennä keskellä yötä makaamaan parvekkeen lattialle, katsella pelottavia leffoja turvallisesti ja ärsyyntyä siitä, kun kaksi koiraa yrittää ängetä kahden aikuisen ihmisen väliin alle metrin levyiselle patjalle. 

Ja että vielä kuudenkin vuoden jälkeen osaan arvostaa tätä kaikkea. Levollisen onnen tunteen hetkiä. Pieniä, arkisia asioita, jotka ovat oikein oivallettuna suuria ja tärkeitä.

Joskus sitä unohtaa, millä asioilla elämässä on merkitystä. Sillä ei kuitenkaan ole väliä.
Ei, kunhan muistaa taas riittävän ajoissa.

<3 Jonna