Ajatuksia kesän loppumisesta

Ukkostaa. Taas. Viime päivinä on salamoinut ja myrskynnyt useaan otteeseen, ja minä olen ollut tyytyväinen.

Vaikka rakastan aurinkoa, lämpöä, kauniita kelejä, vähiä vaatteita, luonnon heräämistä eloon ja maisemaan ilmestyvää vihreyttä ja värikkyyttä, niin kyllä ihminen tarvitsee vastapainoa.

Vaikka pidän kesästä ja kaikesta sen luomasta ja tuomasta, liika kuumuus on ollut aina big turn off. Hiostaa, ahdistaa, pienikin ahertaminen saa aikaan litratolkulla hikeä. Meikit ei pysy naamalla, lakanat on joka yö hiestä märät, nukutuksi ei saa ja urheileminen tuntuu jo ajatuksena kammottavalta. Turvottaa, ajatus ei kulje, heikottaa. Kuulostaako tutulta?

Suomea, etenkään suomalaisia koteja ei tosiaan ole rakennettu kestämään tällaisia pitkäkestoisia helteitä.  Paksut, pehmustetut seinät, ettei vaan lämpö karkaa. No ei karkaa ei. Päällimmäiset ajatukset helleputken jälkeen saattaisivat olla tyystin toiset, jos meillä olisi kotona ilmastointi. Tavallinen tuuletin ei helpota oloa juuri lainkaan, ei, vaikka itselleen kuinka yrittäisi uskottelella toisin.

Siksi virnistinkin typerän leveästi kuullessani jyrinää. Ei haitannut, vaikka tummat pilvet tulivat varjostamaan parvekkeella olevaa auringonottospottiani. Laitoin lasitukset kiinni tyytyväisenä tulevasta.

Myrskyä. Sadetta. Viileyttä.

Sen lisäksi, että olen aina rakastanut ukkosta, oli huojentavaa ajatella ilmojen tasaantumista. Heipat yli 30-asteen suoralle auringonporotukselle, joka muuntaa ylimmän kerroksen asuntomme - kiitos eteläikkunoiden - saunaksi, jossa ei ole hyvä olla. Mutta miksikö rakastan ukkosta? Olen pienestä pitäen tykännyt siitä tunteesta mikä syntyy, kun tuolla jossain sataa ja ukkostaa, mutta itse on kotona turvassa, kuin pesässä... Eikä haittaa, vaikka jäisin loukkoon autoon. Sekin on eräänlainen turvapaikka. Ja onhan salamointi upean näköistä. Kunnon myrskyjen aikaan sitä tulee ajatelleeksi, miten mahtava asia luonto voimineen onkaan, ja miten pölvästi ihminen on kuvitellessaan voivansa hallita tätä kaikkea. Joku päivä kosahtaa, se on varma.

Kuten ensimmäisessä mökkipostauksessa jo kirjoittelin, jollain tasolla siis odotan syksyä. Toisaalta taas ajattelen haikein mielin sitä kaikkea, josta pitää luopua.

Pyykkiä ei tule juuri koskaan, kun vaatetta on pakko pitää niin vähän kuin siveellistä on. Kotona kekkaloimme puolialastomina. Ulos lähtiessään ei tarvitse vetää jalkaan kuin pienet ja kevyet sandaalit, takin voi jättää huoletta komeroon pölyttymään. Koirat ovat puhtaita ja kuivia metsäreissujenkin jälkeen. Uimaan voi lähteä koska huvittaa. 

Ja onhan aurinkoisella kelillä mielikin aurinkoisempi, sen olen ma huomannut. Pitkät, valoisat päivät taas herättävät väsyneemmänkin kropan koomasta jo aamutuimaan.

Ja se kesäloma. 

Viime sunnuntaina minua ahdisti. Ahdisti, sillä edessä häämöttävä kesäloman loppu iski tajuntaan aikamoisella rytinällä. Voivottelin mielessäni, että tässäkö se nyt oli. Kohta jatkuu taas arki; koulu ja työt, vastuu ja pakolliset menot. Miten ihmeessä pääsen taas rytmiin, kun viimeiset viikot olen viettänyt ajattelematta ja tekemättä yhtikäs mitään?

Sitten tajusin, että jos lomani jatkuisi vielä pidempään, alkaisin tottua tähän. Jatkuvaan vapauteenkin nimittäin tottuu, turtuu. Huomasin, että suhtauduin yhtäkkiä yksittäiseen lomapäivään arvostavammin kuin lomani alkaessa, jolloin kesälomapäiviä oli jäljellä neljän viikon verran.

Sama pätee koko kesään. Ei makiaa mahan täydeltä. Eikä niitä helteitäkään enää, kiitos. Kyllä nyt on jo aika siirtyä eteenpäin.

Mökkiviikonloppu, Day 2

Mökkipäivä numero 2 alkoi mukavasti vasta puolenpäivän hujakoilla. Mökillä tulee nukuttua aina hyvin, sikeästi ja paljon. Kun mieli lepää, kropankin on kai helpompi rentoutua. Ei muuten haitannut yhtään!

Vedettyämme aamupalat kitusiin, lähdimme S:n kanssa ruokakauppaan. Vaikka ruokaa jäikin mielettömät satsit edelliseltä illalta, muutamat jutut olivat loppuneet tai unohtuneet ostaa. Samalla reissulla päätimme käydä vilkaisemassa läheiset nähtävyydet, joissa emme aiemmin ole S:n kanssa jostain syystä koskaan tulleet käyneeksi. Matkaevääksi nappasimme kainaloon burgerit ja juoman Hesestä.

Kuvasta sitä ei juuri erota, mutta noita portaita oli helvetisti paljon. Etenkin ylestullessa pumppu oli koetuksella, niin jyrkät nuo portaat olivat.

Pienen sapuskabreikin jälkeen matka jatkui kohti näköalatornia.

Päästyämme takaisin mökille, ukkospilvet lähestyivät uhkaavasti.

Yksi raikastava rankkasadekuurokin osui kohdalle. Kuuro oli kuitenkin niin lyhyt, ettei se ehtinyt juuri suunnitelmiin vaikuttaa. Grilli tulille uudelleen ja ei kun syömään.

Sapuskojen laskeuduttua otimme vielä tikkaskaban. Evästyksenä oli tällä kertaa parin kilon irttarisäkki, jonka kauhoimme täyteen S:n kanssa kaupassa. Kumpikin otti oman pussin, ja S:llä lähti vähän lapasesta... No, vähän ehkä mullakin... Viikonlopun karkkimaratoonin jälkeen ei varmaan ihan hetkeen sokeri maistu.

Yksi myöhäisillan leffa ja korttipelejä, ja olimme valmiita petiin. Mökkipäivät on kyllä ihanan rentoja. Ei sitä samaa fiilistä saa kotona, vaikka kuinka yrittäisi.

Ja myönnettävä on, että onhan se aina mukava viettää aikaa vanhempieni kanssa. Mulla kun sattuu olemaan maailman parhaat sellaiset!

Mökkiviikonloppu, Day 1

Viime viikonloppuna karkasimme S:n ja vanhempieni kanssa mökille. Kesä lähenee loppuaan ja hiljalleen aletaan elellä niitä hetkiä, jolloin lämmölle, auringolle ja sille mökkikelille täytyy heittää kaihoisat hyvästit. 

Toisaalta - tämän jumalattoman pitkän helleaallon ja koko lomani ylle siunaantuneiden kuumien kelien jälkeen taidan kuitenkin olla sitä mieltä, että syksy on ihan tervetullut tullessaan. Aikansa kutakin, sanois joku. Kuka muka jatkuvia kolmenkymmenen asteen helteitä haluaisi? Entä kuka osaisi arvostaa lämpimiä kelejä ja auringonpaistetta, kun sellainen olisi arkipäivää? 

Pimenevät ja viilenevät illat, kynttilät, viltin alle sukeltaminen kirja kainalossa... Yes, please.

Isäni soitti reilua viikkoa aikaisemmin kysyäkseen, kiinnostaisiko meitä liittyä heidän seuraansa mökille. Perheellemme tyypilliseen meediomaiseen tapaan S oli juuri edellisenä iltana maininnut tulevista viikonloppuvapaistaan ja siitä kuinka mukava olisikaan lähteä tuolloin böndeilemään. Eli kyllä, kyllä meitä kiinnosti.

Olimme pe-iltana niin myöhään perillä, että miehet iskivät kassit käsistä alas laskettuaan grillit tulille, juomat kylmäksi ja siinä se ilta menikin. Naurua, hyvää ruokaa ja juomaa, yatzya ja korttipelejä, huonoa musiikkia ja vielä huonompia juttuja.

Taivaalle ilmestyi illan edetessä ihan mieletön auringonlasku.

Äiti pyöräytti kämmenistään yatzyn kuutosilla. Perus. Ei, ei ihan.

Lopulta oli aika painua nukkumaan, sillä olihan kello jo riittävän vähän.

Taivaalla loisti täysikuu, joka heijastui kauniisti tyyneen järveen. Mukava ilta.

Ps. Löydettiin Samin jäätävän kova yatzy-suoritus edelliseltä mökkireissulta. Vanhat yatzy-kuninkaalliset aka vanhempani ei muista, milloin viimeksi joku olisi saanut rapiat kolmesataa pistettä.

Good Will Hunting

Miten pienestä elämä onkaan kiinni. Yhdestä kohtaamisesta. Yhdestä tapahtumasta, yhdestä hetkestä.
Yhdestä henkilöstä.

Wildly charismatic. 
Impossibly brilliant. 
Totally rebellious.

 For the first 20 years of his life, 
Will Hunting has called the shots. 

Now he's about to meet his match.

kuva: google

Katselin viime yönä kuumuuden aikaansaaman unettomuuden takia Good Will Huntingia.  Leffaa, joka voitti aikanaan (1997) muutaman Oscar-palkinnon, näyttelijöinään muun muassa Matt Damon, Ben Affleck ja Robin Williams. Käsikirjoituksen takana hääräilivät Damon ja Affleck, mistä tuolloin alle kolmikymppiset nuorukaiset pokkasivatkin Oscarin.

Leffa kertoo nuoresta valokuvamuistin omaavasta matemaattisesta nerosta, Will Huntingista (Damon), jonka elämä on kovasti hakoteillä. 20-vuotias lähiönuori on ehdonalaisessa ja jatkuvien pahoinpitelysyytteiden kierteessä. Elämälle ei tunnu löytyvän suuntaa. Kuka hän on ja mitä hän haluaa? Tähän kysymykseen etsitään elokuvan aikana vastausta.

Kuva: google

Maksaakseen vuokransa Will siivoaa Harvardin hienostokoulun lattioita. Eräänä päivänä koulun professori Gerald Lambeau (Stellan Skarsgård) yllättää Willin ratkomasta käytävän seinällä olevaa matemaattista tehtävää, jonka ratkaisemiseen hänellä itsellään oli mennyt vuosia. Professori saa Willin pois vankilasta vakuuttamalla ottamalla hänestä vastuun ja viemällä pojan kerran viikossa psykiatrin vastaanotolle. Moni psykiatri kuitenkin kieltäytyy ottamasta Williä potilaakseen, kunnes Sean Maguires (Williams) näkee hänessä toivoa.

Leffa on mielenkiintoinen monellakin tapaa. Kiinnostavaa on esimerkiksi lähtökohta, jossa hyvinkin raivostuttava ja kuspäinen jätkä ei altavastaajana olekaan automaattisesti katsojan sympatiseeraama suloinen hylkiö, jonka elämän toivoisi lutviutuvan raiteilleen. Ei, ei todellakaan: jätkä on ylimielinen ja törkeä, eikä tunnu elokuvan aikana juuri muuttuvan. Kunnes Robin Williams. 

Juipille näytetään kaapin paikka, mikä jo yksinään on hyvinkin tyydyttävää, mutta sen lisäksi päästään erittäin pätevän väittelyn äärelle elämän prioriteetteihin liittyen. Mikä ero on kirjoista ja kokemuksen kautta oppineella? Mikä merkitys on talentilla? Entä onko talentti sittenkään kaikki kaikessa ja tuoko se mukanaan vastuun yhteisöä kohtaan?

kuva: google

Mikä minua erityisesti mietitytti oli se, miten pienestä kaikki oli lopulta kiinni. Miten moni hukkaakaan elämästään vuosia, vain koska ei ole tavannut sitä oikeaa. Tässä tapauksessa siis ihmistä, joka saa aukaistua korkealle kivunneet tunnepadot ja sitä kautta päähenkilön silmät. Kuinka monella muulla on elämässään väärä suunta vain koska ei uskalla katsoa itseään silmiin: mitä minä oikeasti haluan ja mihin minä kykenen?

Elokuvassa tehdään myös kauniita huomioita. Psykiatri puhuu moneen otteeseen parisuhteesta; siitä, miten kyse ei ole kahden täydellisen ihmisen liittoumasta, vaan oikeastaan siitä, miten kaksi epätäydellistä ihmistä on yhdessä täydellisiä; siitä, miten hän ei muistele avioliitostaan niinkään mitään erityisen hienoja hetkiä, vaan niitä arkisia, pieniä juttuja.

"The little idiosyncrasies that only I know about: that's what made her my wife. Oh she had the goods on me too, she knew all my little peccadilloes."

"This girl you met, she isn't perfect. But the question is whether or not you're perfect for each other."

"You'll have bad times, but it'll always wake you up to the good stuff you weren't paying attention to."

Käväisin kesken leffan katselun hakemassa juotavaa. Selasin samalla uusimmat uutiset luuristani. 

Robin Williams on tehnyt itsemurhan.

Miten pienestä elämä onkaan kiinni. Yhdestä kohtaamisesta. Yhdestä tapahtumasta, yhdestä hetkestä.
 Yhdestä henkilöstä.

Surullista. Hieno näyttelijä. Hieno elokuva. Hieno rooli. 

Suosittelen.

<3 Jonna