Good Will Hunting

Miten pienestä elämä onkaan kiinni. Yhdestä kohtaamisesta. Yhdestä tapahtumasta, yhdestä hetkestä.
Yhdestä henkilöstä.

Wildly charismatic. 
Impossibly brilliant. 
Totally rebellious.

 For the first 20 years of his life, 
Will Hunting has called the shots. 

Now he's about to meet his match.

kuva: google

Katselin viime yönä kuumuuden aikaansaaman unettomuuden takia Good Will Huntingia.  Leffaa, joka voitti aikanaan (1997) muutaman Oscar-palkinnon, näyttelijöinään muun muassa Matt Damon, Ben Affleck ja Robin Williams. Käsikirjoituksen takana hääräilivät Damon ja Affleck, mistä tuolloin alle kolmikymppiset nuorukaiset pokkasivatkin Oscarin.

Leffa kertoo nuoresta valokuvamuistin omaavasta matemaattisesta nerosta, Will Huntingista (Damon), jonka elämä on kovasti hakoteillä. 20-vuotias lähiönuori on ehdonalaisessa ja jatkuvien pahoinpitelysyytteiden kierteessä. Elämälle ei tunnu löytyvän suuntaa. Kuka hän on ja mitä hän haluaa? Tähän kysymykseen etsitään elokuvan aikana vastausta.

Kuva: google

Maksaakseen vuokransa Will siivoaa Harvardin hienostokoulun lattioita. Eräänä päivänä koulun professori Gerald Lambeau (Stellan Skarsgård) yllättää Willin ratkomasta käytävän seinällä olevaa matemaattista tehtävää, jonka ratkaisemiseen hänellä itsellään oli mennyt vuosia. Professori saa Willin pois vankilasta vakuuttamalla ottamalla hänestä vastuun ja viemällä pojan kerran viikossa psykiatrin vastaanotolle. Moni psykiatri kuitenkin kieltäytyy ottamasta Williä potilaakseen, kunnes Sean Maguires (Williams) näkee hänessä toivoa.

Leffa on mielenkiintoinen monellakin tapaa. Kiinnostavaa on esimerkiksi lähtökohta, jossa hyvinkin raivostuttava ja kuspäinen jätkä ei altavastaajana olekaan automaattisesti katsojan sympatiseeraama suloinen hylkiö, jonka elämän toivoisi lutviutuvan raiteilleen. Ei, ei todellakaan: jätkä on ylimielinen ja törkeä, eikä tunnu elokuvan aikana juuri muuttuvan. Kunnes Robin Williams. 

Juipille näytetään kaapin paikka, mikä jo yksinään on hyvinkin tyydyttävää, mutta sen lisäksi päästään erittäin pätevän väittelyn äärelle elämän prioriteetteihin liittyen. Mikä ero on kirjoista ja kokemuksen kautta oppineella? Mikä merkitys on talentilla? Entä onko talentti sittenkään kaikki kaikessa ja tuoko se mukanaan vastuun yhteisöä kohtaan?

kuva: google

Mikä minua erityisesti mietitytti oli se, miten pienestä kaikki oli lopulta kiinni. Miten moni hukkaakaan elämästään vuosia, vain koska ei ole tavannut sitä oikeaa. Tässä tapauksessa siis ihmistä, joka saa aukaistua korkealle kivunneet tunnepadot ja sitä kautta päähenkilön silmät. Kuinka monella muulla on elämässään väärä suunta vain koska ei uskalla katsoa itseään silmiin: mitä minä oikeasti haluan ja mihin minä kykenen?

Elokuvassa tehdään myös kauniita huomioita. Psykiatri puhuu moneen otteeseen parisuhteesta; siitä, miten kyse ei ole kahden täydellisen ihmisen liittoumasta, vaan oikeastaan siitä, miten kaksi epätäydellistä ihmistä on yhdessä täydellisiä; siitä, miten hän ei muistele avioliitostaan niinkään mitään erityisen hienoja hetkiä, vaan niitä arkisia, pieniä juttuja.

"The little idiosyncrasies that only I know about: that's what made her my wife. Oh she had the goods on me too, she knew all my little peccadilloes."

"This girl you met, she isn't perfect. But the question is whether or not you're perfect for each other."

"You'll have bad times, but it'll always wake you up to the good stuff you weren't paying attention to."

Käväisin kesken leffan katselun hakemassa juotavaa. Selasin samalla uusimmat uutiset luuristani. 

Robin Williams on tehnyt itsemurhan.

Miten pienestä elämä onkaan kiinni. Yhdestä kohtaamisesta. Yhdestä tapahtumasta, yhdestä hetkestä.
 Yhdestä henkilöstä.

Surullista. Hieno näyttelijä. Hieno elokuva. Hieno rooli. 

Suosittelen.

<3 Jonna