Mulla ja S:llä on tänään, 26.9., vuosipäivä.
Ihan hullua, ollaan seurusteltu jo kuusi vuotta. Siitä on kuusi vuotta, kun oltiin mun vanhempien parkkiksella S:ää autolle saattaessani. Seistiin auton edessä, oli ihan pimeää. Katsoimme toisiamme silmiin, ja kysäisin hiljaa: "onko tää nyt sitten seurustelua?".
Kuusi vuotta. Sehän on ihan mielettömän pitkä aika näin lyhyessä elämässä. Olin vielä alaikäinen, itseni kanssa ihan hukassa. Vahva, mutta niin heikko. Kokenut ja kokeillut vaikka mitä ja ketä, mutta aina jäänyt vaille sitä jotain. Kunnes yhtäkkiä sainkin kaiken mitä olin ikinä uskaltanut toivoa - ja vielä vähän enemmän...
Kuusi vuotta. Sehän on ihan mielettömän pitkä aika näin lyhyessä elämässä. Olin vielä alaikäinen, itseni kanssa ihan hukassa. Vahva, mutta niin heikko. Kokenut ja kokeillut vaikka mitä ja ketä, mutta aina jäänyt vaille sitä jotain. Kunnes yhtäkkiä sainkin kaiken mitä olin ikinä uskaltanut toivoa - ja vielä vähän enemmän...
Ollaan muutettu yhdessä pois vanhempimme nurkista, kasvettu aikuisiksi. Muututtu erikseen ja yhdessä. Rakennettu ja kehitetty pala kerrallaan identiteettejämme, uskomuksiamme, arvojamme.
Sitä, mitä kumpikin on nyt. Mitä minä olen, mitä S on, mitä me olemme.
Valmiita ei tietysti olla vieläkään, niin kun ei kukaan muukaan.
Kaukana on kuitenkin se Jonna ja se S joita olimme tavatessamme.
Valehtelisin jos väittäisin, että parisuhteemme olisi ollut aina yhtä ruusuilla tanssimista. Että olisin aina uskonut siihen, että olisimme nyt tässä pisteessä, kuuden vuoden jälkeen onnellisena yhdessä.
Kihloissa.
Kihloissa.
En väittäisi niin, sillä ei yksikään pitkä suhde ole yhtä jatkuvaa nautintoa. Ei meidänkään. On ollut vastoinkäymisiä, vaikeita aikoja. Hyviä aikoja, mutta myös niitä huonompia.
Suhteemme on aina ollut todella läheinen, ollaan oltu toistemme parhaita kavereita since the day one. Toisen ollessa niin läheinen, jo pienestä ilmeestä tai eleestä huomaa, jos toisella ei ole kaikki kunnossa. Henkilökohtaiset kasvukivut vaikuttavat väistämättä kumpaankin. Sekä yksilöihin, että yksikköön. Kasvu nuoresta aikuisesta vähän aikuisempaan aikuiseen pitää sisällään kaikenlaista hässäkkää, ja niistä on saanut osansa kumpikin.
Kyse ei ole siitä, etteikö onnellisilla pariskunnilla olisi vastoinkäymisiä, vaan siitä, että niistä vaikeistakin kuopista noustaan yhdessä ylös kun niin vaan päätetään. Helppoa? No ei. Ei saavuttamisen arvoiset asiat juuri koskaan ole. Kaiken tuskan arvoisia kylläkin.
Olemme erilaisia synnynnäiseltä temperamentiltamme. Toinen on harkitsevampi, hitaammin syttyvä, rauhallisempi. Toinen taas räjähtävämpi, spontaanimpi ja huolettomampi. Toinen stressaa, toinen ei osaa. Toinen on järkevämpi ja tunnollisempi, toinen luovempi ja täynnä erilaisia visioita. Toinen sanoo aina ensin ei, toinen ei koskaan tyrmää mitään. Toinen on adrenaliini-junkie, toinen viihtyy jalat tukevasti maan päällä.
Meillä on samanlaiset arvot ja arvostamme samanlaisia asioita. Kumpikin arvostaa perhettä, rakkaita, hyvyyttä, ja maanläheisiä sekä liberaaleja arvoja.
Meillä on samanlainen huumorintaju. Kun mies tulee kotiin jalkapallopelissä loukatun mustan varpaan kanssa, saatan revetä spontaaniin naurunremakkaan sitä tuijottaessani. Täysijärkinen puoliso todennäköisesti tarjoaisi laastaria ja tukea surkuttelusanojen muodossa, mutta en minä. Halaan miestä, totean varpaan olevan varmasti perkeleen kipeä ja harmittelen ääneen sitä, kun tuollaistakin möhkälettä pitää puhtaiden lakanoiden seasta tuijotella seuraavien viikkojen ajan. Huumori... no, se on hyvin tärkeää.
Haluamme suhteeltamme ja elämältämme samaa. Matkustella, nähdä maailmaa. Kokea asioita. Elää. Asua yhdessä, mennä naimisiin, saada lapsen tai pari. Perheen. En malta odottaa, että sen aika koittaa - sitten joskus tulevaisuudessa.
Erilaisuuksista huolimatta kaikki tärkeät palikat ovat olleet kohdillaan alusta saakka. Niin kauan kuin haluamme tulevaisuudeltamme samaa, arvostamme samoja asioita ja tuemme toisiamme, erilaisuudesta on vain hyötyä.
Kumpikin saa toiselta tarvitsemansa. Olemme yhdessä yhtä kuin tasapaino. Kun toinen ostaisi kahdennetkymmenennet samanlaiset kengät, toinen hidastaa. Kun toinen jahkailee silloin kun siihen ei ole mitään syytä, toinen potkaisee persuksille ja boostaa asioihin vauhtia. Kun toinen ei muista maksaa laskuja, toinen vaahtoaa vieressä että on se nyt helkkari kun taas joutuu muistuttaa. Ja kun toinen on pahalla tuulella, toinen vitsailee surut iloksi.
Olen kuullut muutaman kerran kysyttävän, eikö tunnu siltä kuin olisin jäänyt jostain paitsi.
No ei todellakaan tunnu. Emme me kiellä toisiltamme elämistä. Minulla on myös oma elämäni, omat ystäväni, omat menoni - kuten myös miehelläni. En koe että joutuisin elämään sen erilaisempaa elämää kuin muutkaan nuoret aikuiset, miinus deittailu. Ja rehellisesti sanottuna en ikävöi sitä pätkääkään.
Sen sijaan nautin niistä hetkistä, jotka saan jakaa minulle tärkeimmän ihmisen kanssa. Mökkireissut, ulkomaanmatkat, kodin rakentaminen yhdessä. Ei minkään tekeminen. Lenkit koirien kanssa. Ruoanlaitto kaksin. Sohvalla rötköttäminen. Arkiset, pienet jutut, siis ne, joilla todella on merkitystä.
Ja hei, voiko sekopäisen baari-illan jälkeen mikään olla ihanampaa, kuin käpertyä oman äijän kainaloon ja herättää hänet hyvästä unesta sönköttämällä jotain hölmöä. Tai se, kun seuraavana päivänä ei tarvitse viedä koiria lenkille kun toinen ymmärtää että edellis-iltainen suoritus on vaatinut veronsa. Ruokakin pitää tuoda luokse. Ja muutama burana. Ja ne se tekee vielä pyytämättä.
Niin. Ei, ei todellakaan tunnu.
Olen kuullut muutaman kerran kysyttävän, eikö tunnu siltä kuin olisin jäänyt jostain paitsi.
No ei todellakaan tunnu. Emme me kiellä toisiltamme elämistä. Minulla on myös oma elämäni, omat ystäväni, omat menoni - kuten myös miehelläni. En koe että joutuisin elämään sen erilaisempaa elämää kuin muutkaan nuoret aikuiset, miinus deittailu. Ja rehellisesti sanottuna en ikävöi sitä pätkääkään.
Sen sijaan nautin niistä hetkistä, jotka saan jakaa minulle tärkeimmän ihmisen kanssa. Mökkireissut, ulkomaanmatkat, kodin rakentaminen yhdessä. Ei minkään tekeminen. Lenkit koirien kanssa. Ruoanlaitto kaksin. Sohvalla rötköttäminen. Arkiset, pienet jutut, siis ne, joilla todella on merkitystä.
Ja hei, voiko sekopäisen baari-illan jälkeen mikään olla ihanampaa, kuin käpertyä oman äijän kainaloon ja herättää hänet hyvästä unesta sönköttämällä jotain hölmöä. Tai se, kun seuraavana päivänä ei tarvitse viedä koiria lenkille kun toinen ymmärtää että edellis-iltainen suoritus on vaatinut veronsa. Ruokakin pitää tuoda luokse. Ja muutama burana. Ja ne se tekee vielä pyytämättä.
Niin. Ei, ei todellakaan tunnu.
Tunnen itseni rakastetuksi. Olen rakastettu ja hyväksytty juuri tällaisena kuin olen. Kaikista rakkaimman ihmisen hyväksynnällä on varmasti ollut osansa hyvän itsetuntoni rakentumisessa pisteeseen, jossa se on viime vuodet ollut.
Hulluttelemme, halailemme, nauramme, jos ei ihan joka päivä, niin melkein. Ei elämä ole - eikä sen tarvitsekaan olla - aina hauskaa, mutta meillä on oikeasti hyvä olla yhdessä. Pinnallinen, jonkun tietyn kaavan mukainen elämä ei houkuttele kumpaakaan.
Meidän elämämme on tasan meidän näköistä. Siinä me molemmat teemme valintoja, jotka ovat juuri meille oikeita ja hyviä.
Hulluttelemme, halailemme, nauramme, jos ei ihan joka päivä, niin melkein. Ei elämä ole - eikä sen tarvitsekaan olla - aina hauskaa, mutta meillä on oikeasti hyvä olla yhdessä. Pinnallinen, jonkun tietyn kaavan mukainen elämä ei houkuttele kumpaakaan.
Meidän elämämme on tasan meidän näköistä. Siinä me molemmat teemme valintoja, jotka ovat juuri meille oikeita ja hyviä.
How crazy is that?
Hyvää vuosipäivää, rakas!
