Ajatuksia kesän loppumisesta

Ukkostaa. Taas. Viime päivinä on salamoinut ja myrskynnyt useaan otteeseen, ja minä olen ollut tyytyväinen.

Vaikka rakastan aurinkoa, lämpöä, kauniita kelejä, vähiä vaatteita, luonnon heräämistä eloon ja maisemaan ilmestyvää vihreyttä ja värikkyyttä, niin kyllä ihminen tarvitsee vastapainoa.

Vaikka pidän kesästä ja kaikesta sen luomasta ja tuomasta, liika kuumuus on ollut aina big turn off. Hiostaa, ahdistaa, pienikin ahertaminen saa aikaan litratolkulla hikeä. Meikit ei pysy naamalla, lakanat on joka yö hiestä märät, nukutuksi ei saa ja urheileminen tuntuu jo ajatuksena kammottavalta. Turvottaa, ajatus ei kulje, heikottaa. Kuulostaako tutulta?

Suomea, etenkään suomalaisia koteja ei tosiaan ole rakennettu kestämään tällaisia pitkäkestoisia helteitä.  Paksut, pehmustetut seinät, ettei vaan lämpö karkaa. No ei karkaa ei. Päällimmäiset ajatukset helleputken jälkeen saattaisivat olla tyystin toiset, jos meillä olisi kotona ilmastointi. Tavallinen tuuletin ei helpota oloa juuri lainkaan, ei, vaikka itselleen kuinka yrittäisi uskottelella toisin.

Siksi virnistinkin typerän leveästi kuullessani jyrinää. Ei haitannut, vaikka tummat pilvet tulivat varjostamaan parvekkeella olevaa auringonottospottiani. Laitoin lasitukset kiinni tyytyväisenä tulevasta.

Myrskyä. Sadetta. Viileyttä.

Sen lisäksi, että olen aina rakastanut ukkosta, oli huojentavaa ajatella ilmojen tasaantumista. Heipat yli 30-asteen suoralle auringonporotukselle, joka muuntaa ylimmän kerroksen asuntomme - kiitos eteläikkunoiden - saunaksi, jossa ei ole hyvä olla. Mutta miksikö rakastan ukkosta? Olen pienestä pitäen tykännyt siitä tunteesta mikä syntyy, kun tuolla jossain sataa ja ukkostaa, mutta itse on kotona turvassa, kuin pesässä... Eikä haittaa, vaikka jäisin loukkoon autoon. Sekin on eräänlainen turvapaikka. Ja onhan salamointi upean näköistä. Kunnon myrskyjen aikaan sitä tulee ajatelleeksi, miten mahtava asia luonto voimineen onkaan, ja miten pölvästi ihminen on kuvitellessaan voivansa hallita tätä kaikkea. Joku päivä kosahtaa, se on varma.

Kuten ensimmäisessä mökkipostauksessa jo kirjoittelin, jollain tasolla siis odotan syksyä. Toisaalta taas ajattelen haikein mielin sitä kaikkea, josta pitää luopua.

Pyykkiä ei tule juuri koskaan, kun vaatetta on pakko pitää niin vähän kuin siveellistä on. Kotona kekkaloimme puolialastomina. Ulos lähtiessään ei tarvitse vetää jalkaan kuin pienet ja kevyet sandaalit, takin voi jättää huoletta komeroon pölyttymään. Koirat ovat puhtaita ja kuivia metsäreissujenkin jälkeen. Uimaan voi lähteä koska huvittaa. 

Ja onhan aurinkoisella kelillä mielikin aurinkoisempi, sen olen ma huomannut. Pitkät, valoisat päivät taas herättävät väsyneemmänkin kropan koomasta jo aamutuimaan.

Ja se kesäloma. 

Viime sunnuntaina minua ahdisti. Ahdisti, sillä edessä häämöttävä kesäloman loppu iski tajuntaan aikamoisella rytinällä. Voivottelin mielessäni, että tässäkö se nyt oli. Kohta jatkuu taas arki; koulu ja työt, vastuu ja pakolliset menot. Miten ihmeessä pääsen taas rytmiin, kun viimeiset viikot olen viettänyt ajattelematta ja tekemättä yhtikäs mitään?

Sitten tajusin, että jos lomani jatkuisi vielä pidempään, alkaisin tottua tähän. Jatkuvaan vapauteenkin nimittäin tottuu, turtuu. Huomasin, että suhtauduin yhtäkkiä yksittäiseen lomapäivään arvostavammin kuin lomani alkaessa, jolloin kesälomapäiviä oli jäljellä neljän viikon verran.

Sama pätee koko kesään. Ei makiaa mahan täydeltä. Eikä niitä helteitäkään enää, kiitos. Kyllä nyt on jo aika siirtyä eteenpäin.

Good Will Hunting

Miten pienestä elämä onkaan kiinni. Yhdestä kohtaamisesta. Yhdestä tapahtumasta, yhdestä hetkestä.
Yhdestä henkilöstä.

Wildly charismatic. 
Impossibly brilliant. 
Totally rebellious.

 For the first 20 years of his life, 
Will Hunting has called the shots. 

Now he's about to meet his match.

kuva: google

Katselin viime yönä kuumuuden aikaansaaman unettomuuden takia Good Will Huntingia.  Leffaa, joka voitti aikanaan (1997) muutaman Oscar-palkinnon, näyttelijöinään muun muassa Matt Damon, Ben Affleck ja Robin Williams. Käsikirjoituksen takana hääräilivät Damon ja Affleck, mistä tuolloin alle kolmikymppiset nuorukaiset pokkasivatkin Oscarin.

Leffa kertoo nuoresta valokuvamuistin omaavasta matemaattisesta nerosta, Will Huntingista (Damon), jonka elämä on kovasti hakoteillä. 20-vuotias lähiönuori on ehdonalaisessa ja jatkuvien pahoinpitelysyytteiden kierteessä. Elämälle ei tunnu löytyvän suuntaa. Kuka hän on ja mitä hän haluaa? Tähän kysymykseen etsitään elokuvan aikana vastausta.

Kuva: google

Maksaakseen vuokransa Will siivoaa Harvardin hienostokoulun lattioita. Eräänä päivänä koulun professori Gerald Lambeau (Stellan Skarsgård) yllättää Willin ratkomasta käytävän seinällä olevaa matemaattista tehtävää, jonka ratkaisemiseen hänellä itsellään oli mennyt vuosia. Professori saa Willin pois vankilasta vakuuttamalla ottamalla hänestä vastuun ja viemällä pojan kerran viikossa psykiatrin vastaanotolle. Moni psykiatri kuitenkin kieltäytyy ottamasta Williä potilaakseen, kunnes Sean Maguires (Williams) näkee hänessä toivoa.

Leffa on mielenkiintoinen monellakin tapaa. Kiinnostavaa on esimerkiksi lähtökohta, jossa hyvinkin raivostuttava ja kuspäinen jätkä ei altavastaajana olekaan automaattisesti katsojan sympatiseeraama suloinen hylkiö, jonka elämän toivoisi lutviutuvan raiteilleen. Ei, ei todellakaan: jätkä on ylimielinen ja törkeä, eikä tunnu elokuvan aikana juuri muuttuvan. Kunnes Robin Williams. 

Juipille näytetään kaapin paikka, mikä jo yksinään on hyvinkin tyydyttävää, mutta sen lisäksi päästään erittäin pätevän väittelyn äärelle elämän prioriteetteihin liittyen. Mikä ero on kirjoista ja kokemuksen kautta oppineella? Mikä merkitys on talentilla? Entä onko talentti sittenkään kaikki kaikessa ja tuoko se mukanaan vastuun yhteisöä kohtaan?

kuva: google

Mikä minua erityisesti mietitytti oli se, miten pienestä kaikki oli lopulta kiinni. Miten moni hukkaakaan elämästään vuosia, vain koska ei ole tavannut sitä oikeaa. Tässä tapauksessa siis ihmistä, joka saa aukaistua korkealle kivunneet tunnepadot ja sitä kautta päähenkilön silmät. Kuinka monella muulla on elämässään väärä suunta vain koska ei uskalla katsoa itseään silmiin: mitä minä oikeasti haluan ja mihin minä kykenen?

Elokuvassa tehdään myös kauniita huomioita. Psykiatri puhuu moneen otteeseen parisuhteesta; siitä, miten kyse ei ole kahden täydellisen ihmisen liittoumasta, vaan oikeastaan siitä, miten kaksi epätäydellistä ihmistä on yhdessä täydellisiä; siitä, miten hän ei muistele avioliitostaan niinkään mitään erityisen hienoja hetkiä, vaan niitä arkisia, pieniä juttuja.

"The little idiosyncrasies that only I know about: that's what made her my wife. Oh she had the goods on me too, she knew all my little peccadilloes."

"This girl you met, she isn't perfect. But the question is whether or not you're perfect for each other."

"You'll have bad times, but it'll always wake you up to the good stuff you weren't paying attention to."

Käväisin kesken leffan katselun hakemassa juotavaa. Selasin samalla uusimmat uutiset luuristani. 

Robin Williams on tehnyt itsemurhan.

Miten pienestä elämä onkaan kiinni. Yhdestä kohtaamisesta. Yhdestä tapahtumasta, yhdestä hetkestä.
 Yhdestä henkilöstä.

Surullista. Hieno näyttelijä. Hieno elokuva. Hieno rooli. 

Suosittelen.

<3 Jonna

Hetki parvekkeella

Tänään, kuten koko viikon ajan, on ollut mieletön helle. Ei tarvitse kuin vähän eväänsä kääntää, niin jo on hikikarpalot otsalla. Puuuh! Aurinko paistaa koko päivän ajan suoraan kämppämme ikkunoista sisään. Olkkariin, keittiöön, makkariin. 

Kyllä.

Asumme ylimmässä kerroksessa, ja sanonta siitä että kuuma ilma nousee ylöspäin, näyttää todellakin pitävän paikkaansa. Tuuletin onkin ollut kovassa käytössä, ja oon roudannut sitä perässäni kuin koiraa hihnassa. 

Viime päivät on olleet niin kuumia, etten ole jaksanut tehdä oikeen muuta kuin maata partsilla lahnan lailla auringon kärtsätessä nahkaani. Tämän virtaa ja energiaa vievän urakan jälkeen oon käynyt suihkussa, laittanut sapuskaa... ja siirtynyt sohvalle röhnöttämään. Rankkaa puuhaa, auringonotto nimittäin.

S:lle maistuu

Katsottiin S:n kanssa äsken muutama leffa irttaripussit kainalossa. Ensimmäinen oli yllättävän hyvä kauhuleffaksi, Kirottu nimeltään. S:n kanssa on tosin raivostuttavaa katsella kauhuleffoja, kun hän saattaa yhtäkkiä kesken jännittävän kohdan alkaa nauraa. Voiko mikään olla ärsyttävämpää? Toinen siinä vieressä pureskelee kynsirivistöään uuteen uskoon ja odottaa kauhunsekaisin tuntein, mitä tuleman pitää. Ja mitä tekee toinen? Alkaa tietysti nauraa hihittää kuin ei olisi eläessään mitään hauskempaa nähnyt. Varsinaista.

Toisaalta on myönnettävä, että viekusta löytyvä mies, joka nauraa puolestani kaikille hyytäville jutuille, tuo elämään tiettyä tasapainoa. Välillä tulee nimittäin pohdittua, että joo, vaikka olen aika skeptinen noiden "perustuu tositapahtumiin"-tyyppisten kauhuleffojen suhteen, niin kai niissä joku perä on. Ihmisen aistit ovat hyvin rajoittuneet, enkä lainkaan usko, että tässä olisi kaikki se mitä maailmassa on. Että minä - tai sen puoleen kukaan muukaan - kykenisi täysin ymmärtämään, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Ei ainakaan vielä. Ties vaikka ei koskaan. Mitä jos jotkin kauhupätkät ovatkin olleet juuri sitä itseään, joidenkin ihmisten todellista kauhua?

Kauhun jälkeen siirryttiin komediaan, ja tämänkin neidon kynnet jäivät rauhaan. Leffojen jälkeen S kysäisi ohimennen, josko siirtäisin auringonottopatjani parvekkeelta sisään.

"Mitä jos köllittäisiin siinä hetki? Tuolla on niin ihanan viileetä", ehdotin. Ulkona oli tosiaan ehtinyt jo viiletä, olihan kello yli puolenyön.
Ja mehän köllimme. Vieri vieressä, pienellä 80 cm leveällä patjalla. Oli pimeää ja rauhallista, ääntä pitivät vain satunnaiset ohi ajaneet autot.

"Muistatko, kun me alettiin tapailla ja nukuttiin sun sängyssä, joka oli yhtä kapea kun tää?" S kysyi.

"Muistan. Ajatella, että siitä on kohta jo kuusi vuotta."

"Aika tarkalleen. Elokuutahan se tais olla, kun me ensimmäisen kerran tavattiin..."

Muutama vuosi sitten...

Näitä hetkiä minä rakastan. Että juuri tuon miehen kanssa voin mennä keskellä yötä makaamaan parvekkeen lattialle, katsella pelottavia leffoja turvallisesti ja ärsyyntyä siitä, kun kaksi koiraa yrittää ängetä kahden aikuisen ihmisen väliin alle metrin levyiselle patjalle. 

Ja että vielä kuudenkin vuoden jälkeen osaan arvostaa tätä kaikkea. Levollisen onnen tunteen hetkiä. Pieniä, arkisia asioita, jotka ovat oikein oivallettuna suuria ja tärkeitä.

Joskus sitä unohtaa, millä asioilla elämässä on merkitystä. Sillä ei kuitenkaan ole väliä.
Ei, kunhan muistaa taas riittävän ajoissa.

<3 Jonna

Filosofinen kahvihetki

Istuin äsken ruokapöydän ääressä päiväkahvilla S:n kanssa. Siemaillessani kahvia, jäin hetkeksi pohtimaan vasemmalla puolellani riippuvaa tekstitaulua ja sen sanomaa.

Oon viime aikoina miettinyt eroa hetkellisen hyvänolontunteen ja onnellisuuden välillä. Mitä haluan, mitä tarvitsen. Joskus nämä kaksi eivät poissulje toisiaan. Hyvin usein ne kuitenkin estävät toista toteutumasta.

Otetaan esimerkki.

Haluan katsoa vielä tämän yhden jakson mitälie tv-ohjelmaa, vaikka kello on jo yli puolenyön ja aamulla on aikainen herätys. Tarvitsen kuitenkin unta, että jaksan hoitaa huomisen päivän kunnialla loppuun.

Kuinka moni katsoisi vielä yhden jakson siitä huolimatta, että pystyisi järjellisesti selittämään itselleen sen olevan huono idea? Aika moni. Se hetkellinen mielihyvä peittoaa suuremman tarpeen. Koska se hetkellinen hyvä on tässä ja nyt. Heti.

Tämän tarpeen, riittävän pitkän unen, tyydyttämättä jättäminen heijastuu kuitenkin koko seuraavaan päivään. Mahdollinen kasautuva univelka taas vaikuttaa elämään pidemmäksikin aikaa.

On suuri mysteeri, miksi ihminen toimii parhaan tietonsa vastaisesti. Toki mitään suurempaa pahaa ei tapahdu, jos silloin tällöin toimii niin kuin hyvältä tuntuu. Kyse on kuitenkin suuremmasta kuvasta, elämäntyylistä. Siitä, kumman kautta elää. Elääkö sitä halujensa vai tarpeidensa mukaan?

Voin myöntää olleeni ennen selkeästi halujeni vietävänä. 

Nykyään ajattelen aika erilailla. Haluan tuon paidan, mutta tarvitsenko sitä? Oikeastaan täytyisikin miettiä, uskonko paidan tuovan pidempiaikaista iloa tai onnea elämääni, niin että paita on mahdollisen huonon puolen, tässä tapauksessa hetkittäisen rahanpuutteen arvoinen ostos. Samaa logiikkaa olen käyttänyt isommissa ostoksissa. Voinko ostaa MacBookin, vaikka tiedän, että joudun elämään jonkin aikaa paljon normaalia pienemmällä budjetilla? Kyllä, sillä hetkellinen rahattomuus on pientä verrattuna siihen hyötyyn jota ostoksesta saan. Tiedän, että MacBook tulee ilahduttamaan minua vielä vuosia ja vuosia. Raaskinko sijoittaa laadukkaaseen kosmetiikkaan ja hinnakkaampiin hiustenhoitotuotteisiin, kun puolet halvemmallakin saa jo ihan hyvää? Kyllä, sillä ihoni sekä hiusteni kunto vaikuttaa suuresti hyvinvointiini ja on lähellä sydäntäni.

Nyt voisinkin väittää, että olen jo pidemmän aikaa sekä tietoisilla että tiedostamattomilla toimillani pyrkinyt juuri tarpeideni tyydyttämiseen. 

"Do more of what makes you happy." 

Minä tarvitsen elämääni lämpöä, turvaa, yhteenkuuluvuuden tunnetta, ymmärrystä, huumoria ja rakkautta. Vaikka aiemmat esimerkkini ovat hyvin yksinkertaisia, liittyy ohje vahvasti myös ihmissuhteisiin. Vaikka olisikin hetkellisesti mukavaa seikkailla ja kokea uutta, on tärkeää pitää huolta siitä millä on oikeasti väliä.

Kummallisia hetkiä nämä tällaiset. Ensin siemailet kahvia, sitten mietitkin syntyjä ja syviä.

Nyt istun kone sylissä sängyllä ja kuuntelen Coldplaytä. S istuu vieressä ja kuuntelee jotain peliennakkoa puhelimeltaan. Ollaan vierekkäin, katsotaan välillä toisiamme silmiin ja hymyillään. Hipaisen S:n kättä ja annan suukon poskelle. Kuiskaan "mä rakastan sua".

Tätä on onnellisuus. Tätä minä tarvitsen.

Entä sinä?

<3 Jonna