Ajatuksia kesän loppumisesta

Ukkostaa. Taas. Viime päivinä on salamoinut ja myrskynnyt useaan otteeseen, ja minä olen ollut tyytyväinen.

Vaikka rakastan aurinkoa, lämpöä, kauniita kelejä, vähiä vaatteita, luonnon heräämistä eloon ja maisemaan ilmestyvää vihreyttä ja värikkyyttä, niin kyllä ihminen tarvitsee vastapainoa.

Vaikka pidän kesästä ja kaikesta sen luomasta ja tuomasta, liika kuumuus on ollut aina big turn off. Hiostaa, ahdistaa, pienikin ahertaminen saa aikaan litratolkulla hikeä. Meikit ei pysy naamalla, lakanat on joka yö hiestä märät, nukutuksi ei saa ja urheileminen tuntuu jo ajatuksena kammottavalta. Turvottaa, ajatus ei kulje, heikottaa. Kuulostaako tutulta?

Suomea, etenkään suomalaisia koteja ei tosiaan ole rakennettu kestämään tällaisia pitkäkestoisia helteitä.  Paksut, pehmustetut seinät, ettei vaan lämpö karkaa. No ei karkaa ei. Päällimmäiset ajatukset helleputken jälkeen saattaisivat olla tyystin toiset, jos meillä olisi kotona ilmastointi. Tavallinen tuuletin ei helpota oloa juuri lainkaan, ei, vaikka itselleen kuinka yrittäisi uskottelella toisin.

Siksi virnistinkin typerän leveästi kuullessani jyrinää. Ei haitannut, vaikka tummat pilvet tulivat varjostamaan parvekkeella olevaa auringonottospottiani. Laitoin lasitukset kiinni tyytyväisenä tulevasta.

Myrskyä. Sadetta. Viileyttä.

Sen lisäksi, että olen aina rakastanut ukkosta, oli huojentavaa ajatella ilmojen tasaantumista. Heipat yli 30-asteen suoralle auringonporotukselle, joka muuntaa ylimmän kerroksen asuntomme - kiitos eteläikkunoiden - saunaksi, jossa ei ole hyvä olla. Mutta miksikö rakastan ukkosta? Olen pienestä pitäen tykännyt siitä tunteesta mikä syntyy, kun tuolla jossain sataa ja ukkostaa, mutta itse on kotona turvassa, kuin pesässä... Eikä haittaa, vaikka jäisin loukkoon autoon. Sekin on eräänlainen turvapaikka. Ja onhan salamointi upean näköistä. Kunnon myrskyjen aikaan sitä tulee ajatelleeksi, miten mahtava asia luonto voimineen onkaan, ja miten pölvästi ihminen on kuvitellessaan voivansa hallita tätä kaikkea. Joku päivä kosahtaa, se on varma.

Kuten ensimmäisessä mökkipostauksessa jo kirjoittelin, jollain tasolla siis odotan syksyä. Toisaalta taas ajattelen haikein mielin sitä kaikkea, josta pitää luopua.

Pyykkiä ei tule juuri koskaan, kun vaatetta on pakko pitää niin vähän kuin siveellistä on. Kotona kekkaloimme puolialastomina. Ulos lähtiessään ei tarvitse vetää jalkaan kuin pienet ja kevyet sandaalit, takin voi jättää huoletta komeroon pölyttymään. Koirat ovat puhtaita ja kuivia metsäreissujenkin jälkeen. Uimaan voi lähteä koska huvittaa. 

Ja onhan aurinkoisella kelillä mielikin aurinkoisempi, sen olen ma huomannut. Pitkät, valoisat päivät taas herättävät väsyneemmänkin kropan koomasta jo aamutuimaan.

Ja se kesäloma. 

Viime sunnuntaina minua ahdisti. Ahdisti, sillä edessä häämöttävä kesäloman loppu iski tajuntaan aikamoisella rytinällä. Voivottelin mielessäni, että tässäkö se nyt oli. Kohta jatkuu taas arki; koulu ja työt, vastuu ja pakolliset menot. Miten ihmeessä pääsen taas rytmiin, kun viimeiset viikot olen viettänyt ajattelematta ja tekemättä yhtikäs mitään?

Sitten tajusin, että jos lomani jatkuisi vielä pidempään, alkaisin tottua tähän. Jatkuvaan vapauteenkin nimittäin tottuu, turtuu. Huomasin, että suhtauduin yhtäkkiä yksittäiseen lomapäivään arvostavammin kuin lomani alkaessa, jolloin kesälomapäiviä oli jäljellä neljän viikon verran.

Sama pätee koko kesään. Ei makiaa mahan täydeltä. Eikä niitä helteitäkään enää, kiitos. Kyllä nyt on jo aika siirtyä eteenpäin.