Say Somethin'

Mistä aloittaisin?

Viime postauksen jälkeen on tapahtunut vaikka mitä kirjoittamisen arvoista; elämänmuutoksia, hienoja kokemuksia ja unohtumattomia hetkiä. Myös niitä arkisia juttuja, elämää.

Melkein muutaman viikon mittainen reissu Miamiin...

Kesäloman loppu: paluu koulun penkille ja töihin, arkielämää.

 Kihlaus... 

Kyllä, kihlaus.

Tuntuu ihan hullulta, miten paljon asiat ovat muuttuneet näin lyhyessä ajassa. Muuttuneet, mutta tavallaan ei kuitenkaan. Onhan meidän suhde ihan samanlainen kuin ennen kihlautumista, vaikka vasempia nimettömiämme koristaakin nyt sormukset. Ihanat sellaiset.

Vähän alle vuosi seurustelua, reilut viisi vuotta avopuolisoina eloa ja seuraava askel on nyt otettu. 19.8. musta tuli S:n morsian. Reilun viikon päästä ollaan heilasteltu jo kuusi vuotta yhdessä. Aikamoista. Tässä sitä kuitenkin ollaan, vieläkin, vahvoina ja täynnä rakkautta.

- - -

Asiasta toiseen: Latasin äsken kasan kuvia koneelle, ja jäin ihmettelemään yhtä asiaa. Miamissa tuli nimittäin otettua yllättävän vähän kuvia järkkärillä. Kameran kaivaminen esille tänä älyluurien aikakautena tuntui osoittautuvan usein ylivoimaiseksi. Luurin kamera välkähteli onneksi useammin, jäi edes jotain muisteltavaa. Kuvat ei tietystikään ole yhtään niin hienoja tai laadukkaita kuin järjestelmäkameralla otetut, mutta taidan läntätä niitä siitä huolimatta tänne jossain vaiheessa. 

Ajattelin rustailla lähiaikoina postauksia kihlauksesta, reissun eri vaiheista ja ostoksista. 

Ihan perus arjesta. 

Tuntuu että elämä on taas vihdoin hieman rauhoittunut, ja kiinnostus blogia kohtaan näyttää kasvavan samassa suhteessa.

Palaillaan!

Hetki parvekkeella

Tänään, kuten koko viikon ajan, on ollut mieletön helle. Ei tarvitse kuin vähän eväänsä kääntää, niin jo on hikikarpalot otsalla. Puuuh! Aurinko paistaa koko päivän ajan suoraan kämppämme ikkunoista sisään. Olkkariin, keittiöön, makkariin. 

Kyllä.

Asumme ylimmässä kerroksessa, ja sanonta siitä että kuuma ilma nousee ylöspäin, näyttää todellakin pitävän paikkaansa. Tuuletin onkin ollut kovassa käytössä, ja oon roudannut sitä perässäni kuin koiraa hihnassa. 

Viime päivät on olleet niin kuumia, etten ole jaksanut tehdä oikeen muuta kuin maata partsilla lahnan lailla auringon kärtsätessä nahkaani. Tämän virtaa ja energiaa vievän urakan jälkeen oon käynyt suihkussa, laittanut sapuskaa... ja siirtynyt sohvalle röhnöttämään. Rankkaa puuhaa, auringonotto nimittäin.

S:lle maistuu

Katsottiin S:n kanssa äsken muutama leffa irttaripussit kainalossa. Ensimmäinen oli yllättävän hyvä kauhuleffaksi, Kirottu nimeltään. S:n kanssa on tosin raivostuttavaa katsella kauhuleffoja, kun hän saattaa yhtäkkiä kesken jännittävän kohdan alkaa nauraa. Voiko mikään olla ärsyttävämpää? Toinen siinä vieressä pureskelee kynsirivistöään uuteen uskoon ja odottaa kauhunsekaisin tuntein, mitä tuleman pitää. Ja mitä tekee toinen? Alkaa tietysti nauraa hihittää kuin ei olisi eläessään mitään hauskempaa nähnyt. Varsinaista.

Toisaalta on myönnettävä, että viekusta löytyvä mies, joka nauraa puolestani kaikille hyytäville jutuille, tuo elämään tiettyä tasapainoa. Välillä tulee nimittäin pohdittua, että joo, vaikka olen aika skeptinen noiden "perustuu tositapahtumiin"-tyyppisten kauhuleffojen suhteen, niin kai niissä joku perä on. Ihmisen aistit ovat hyvin rajoittuneet, enkä lainkaan usko, että tässä olisi kaikki se mitä maailmassa on. Että minä - tai sen puoleen kukaan muukaan - kykenisi täysin ymmärtämään, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Ei ainakaan vielä. Ties vaikka ei koskaan. Mitä jos jotkin kauhupätkät ovatkin olleet juuri sitä itseään, joidenkin ihmisten todellista kauhua?

Kauhun jälkeen siirryttiin komediaan, ja tämänkin neidon kynnet jäivät rauhaan. Leffojen jälkeen S kysäisi ohimennen, josko siirtäisin auringonottopatjani parvekkeelta sisään.

"Mitä jos köllittäisiin siinä hetki? Tuolla on niin ihanan viileetä", ehdotin. Ulkona oli tosiaan ehtinyt jo viiletä, olihan kello yli puolenyön.
Ja mehän köllimme. Vieri vieressä, pienellä 80 cm leveällä patjalla. Oli pimeää ja rauhallista, ääntä pitivät vain satunnaiset ohi ajaneet autot.

"Muistatko, kun me alettiin tapailla ja nukuttiin sun sängyssä, joka oli yhtä kapea kun tää?" S kysyi.

"Muistan. Ajatella, että siitä on kohta jo kuusi vuotta."

"Aika tarkalleen. Elokuutahan se tais olla, kun me ensimmäisen kerran tavattiin..."

Muutama vuosi sitten...

Näitä hetkiä minä rakastan. Että juuri tuon miehen kanssa voin mennä keskellä yötä makaamaan parvekkeen lattialle, katsella pelottavia leffoja turvallisesti ja ärsyyntyä siitä, kun kaksi koiraa yrittää ängetä kahden aikuisen ihmisen väliin alle metrin levyiselle patjalle. 

Ja että vielä kuudenkin vuoden jälkeen osaan arvostaa tätä kaikkea. Levollisen onnen tunteen hetkiä. Pieniä, arkisia asioita, jotka ovat oikein oivallettuna suuria ja tärkeitä.

Joskus sitä unohtaa, millä asioilla elämässä on merkitystä. Sillä ei kuitenkaan ole väliä.
Ei, kunhan muistaa taas riittävän ajoissa.

<3 Jonna

Määkin rakstan sua

Perjantai-päivä valkeni jo, kun painoin pääni tyynyyn to-pe-välisenä yönä. Kerroin viime postauksessa, että olin menossa yötöihin, joita varten vedin pienet totuttelu-unet venyttämällä nukkumaanmenoaikaa, no, hyvin aikaiseksi. 

Pompin pystyyn unestani kuin aropupu konsanaan, mutta painoin tunnollisesti silmät kiinni kunnes olin nukkunut riittävästi. Heräsin lopulta puoli kahden maissa... Ei siinä, ihan hyvä aika herätä!

Katsottiin S:n kanssa snookeria, kävin hauveleiden kanssa pitkällä lenkillä ja otin rennosti. Vähän ehkä turhankin, sillä kun kello löi yhdeksän ja oli painuttava duuniin, meikäläinen oli jo ihan valmis petiin. Ei muuta kuin kahvinkeitin hyrräämään, pannullinen kahvia kainaloon ja menoksi!

Mutta mikä mua odottikaan, kun heräsin lauantai-iltapäivänä?

S:n järjestämä ylläripäivä.

Päivä alkoi aika tyydyttävästi, kun S ojensi käteeni noin upean orkidean heti herättyäni. Orkidea päivässä pitää lääkärin loitolla, sanoisin minä (ja sanonkin, ihan näin vinkkinä, S).

S halusi myös korkata shampanjan, joten mikä minä olisin ollut sitä vastustamaan. Sitä sitten nautiskeltiin parvekkeella lämpimässä keväisessä auringonpaisteessa.

Tie vei Hotelli Torniin...

... josta siirryimme ruokailemaan Groteskiin Vuoden Kokki 2014 Heikki Liekolan viiden ruokalajin voitto-menua.

Oli aivan mielettömän hyvää safkaa. Lemppariannokseni oli paistettua haukea, kananmunaa ja paahdettua kukkakaalia, joka maistui aivan satumaiselta. Se on mielestäni myös esillepanollisesti kaunein, ja kuulemma juuri tällä annoksella napattiin Vuoden Kokki 2014 -titteli.

Irish Coffee

Ilta jatkui kävelyllä Helsingissä. Vaikka asutaan vain muutamien kilometrien päässä Helsingistä ja sen keskustasta, kaupungista ja sen kauneudesta tulee harmillisen harvoin nautittua. Jotenkin Stadi on aika itsestäänselvyys tuolla naapurissa. Nyt haluttiin kuitenkin katsella kaupunkia ihan uudella tavalla, ja S tokaisikin, miten tuntuu ihan kuin olisimme ulkomailla, hotellista kaupunkia kiertelemään lähtenemisineen kaikkineen.

 "Ruttis" eli Ruttopuisto

Espan puisto

Lopulta olimme kumpikin niin rikkipoikkihalki, että kömmimme takaisin hotellihuoneeseemme. Ei huono vaihtoehto sekään, kyllä kelpasi kaatua isoon ja pehmeään petiin.

Aamulla vedimme kunnon brunssin Tornin alakerrassa. Jännä juttu, että nälkä iski seuraavan kerran vasta illalla... 

Samin taidonnäyte

Sellainen päivä. Teki ihan mielettömän hyvää viettää aikaa niin, että keskittyi vain siihen toiseen vierellä. Nautti siitä, että juuri tuo toinen on minun oma. Naurua, iloa, pitkiä katseita, hymyä ja onnea.

Määkin siis rakstan sua, ja aika hirmuisesti rakastankin.

<3 Jonna