Miami, part 1 - Let's Go

Reissu Miamiin alkoi kello 3.50 herätyskellon pirinällä.
Koneemme nousi ilmoille klo 6.40, ja kentälle oli lähdettävä jo ennen viittä. Kyllä, aamuherätys hieman kirpaisi.

Jo perinteeksi muodostunut aamupala Helsinki-Vantaalla

Lensimme AirBerlinillä sekä lyhyemmän vaihtolennon Helsingistä Berliiniin että mannertenvälisen lennon Berliinistä Miamiin. Suomesta ei lennetä tähän aikaan vuodesta suoria lentoja Miamiin, mutta toisaalta on ihan mukavaa kun matkanteko hieman katkeaa, eikä tarvitse nököttää koneessa yhteen putkeen yli 11 tuntia.

Lento Helsingistä Berliiniin kesti noin pari tuntia, Berliinistä Miamiin muistaakseni 9 ja puoli.

Lento sujui kokonaisuudessaan hyvin, ja ilmeemme oli melkoiset Miamin yläpuolella liidellessä :)

Miamin kansainvälinen lentokenttä sijaitsee ihan kaupungin keskustan ja South Beachin lähettyvillä, ja maisemat oli laskeutuessa aivan upeat. Turkoosia merta, valkoista rantaviivaa, palmuja... Palmuja! Miten siistiä!

Kello oli laskeutuessa puoli kaksi iltapäivällä paikallista aikaa, Suomessa taas puoli yhdeksän illalla. Olimme siis reissanneet aamu-viidestä melkein ilta-yhdeksään... Vähemmästäkin ehkä vähän väsytti.

Matkalaukut saapuivat suhteellisen nopeasti, mikä oli hermojeni kannalta hyvä juttu. Pitkäksi venyneen matkanteon ja lyhyiden yöunien yhdistelmä kun ei koskaan ole meikäläisen kehossa se kaikista toimivin kombo... Hehe.

Maahantulotarkastus sujui todella mukavasti, paljon jouhevammin kuin New Yorkissa. Säntäsimme koneesta ensimmäisten joukossa ulos ja käytävillä ravivauhtia etenemällä pääsimme täyttämään jonottamatta sähköisen ESTAn ja antamaan sormenjälkemme ja hehkeät naamakuvamme käteville masiinoille, jotka korvasivat melkein täysin erilliset virkailijat. Toki lippuset oli näytettävä ennen kentältä ulospääsyä tuimailmeisille officereille, jotka kyselivät vielä matkan kestosta ja majoituspaikasta. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse tehdä erilisten virkailijoiden kanssa, mikä nopeuttaa kentältä ulospääsyä huomattavasti.

Olimme vuokranneet etukäteen auton lentokentältä, ja päästäkseen autonvuokrausfirmojen tiloihin oli käveltävä hetki ilmastoimatonta tubea, jossa meinasimme saada sydänkohtaukset: Kuuma! Kosteaa, kuuma, hiki... Mutta hei - ei se mitään, sillä aurinko! Miami!

Kaikki sujui Alamolla erinomaisesti. Virkailija oli todella mukava häiskä, joka opasti Miamin liikenteestä, kuten tietulleista, ja jakoi hyödyllisiä vinkkejä noin muutenkin.

Hissi pohjakerrokseen. Laput uudelle virkailijalle.

Systeemi oli toimiva ja nopea: vaikka olimme valinneet juuri tietyn mallisen auton, meidät ohjattiin parkkihallissa valitsemamme autoluokan numeron mukaiselle alueelle, josta saimme valita haluamamme pirssin alle. Vaihtoehtoja oli runsaasti, ja mieleinen auto löytyikin pian. Toisin sanoen - Sami päätti, että se on nyt tämä, ja sitten se oli se. Hahhaa.

Avaimet oli autoissa valmiina, eli ei kun matkalaukut takaboksiin, navigaattori päälle ja talla pohjaan. 

Miamin liikenteen sekaan, ja suunta kohti hotelliamme South Beachilla.

Vuosipäivä ja pohdiskelua parisuhteesta

Mulla ja S:llä on tänään, 26.9., vuosipäivä.

Ihan hullua, ollaan seurusteltu jo kuusi vuotta.  Siitä on kuusi vuotta, kun oltiin mun vanhempien parkkiksella S:ää autolle saattaessani. Seistiin auton edessä, oli ihan pimeää. Katsoimme toisiamme silmiin, ja kysäisin hiljaa: "onko tää nyt sitten seurustelua?".

Kuusi vuotta. Sehän on ihan mielettömän pitkä aika näin lyhyessä elämässä. Olin vielä alaikäinen, itseni kanssa ihan hukassa. Vahva, mutta niin heikko. Kokenut ja kokeillut vaikka mitä ja ketä, mutta aina jäänyt vaille sitä jotain. Kunnes yhtäkkiä sainkin kaiken mitä olin ikinä uskaltanut toivoa - ja vielä vähän enemmän...

 Ollaan muutettu yhdessä pois vanhempimme nurkista, kasvettu aikuisiksi. Muututtu erikseen ja yhdessä. Rakennettu ja kehitetty pala kerrallaan identiteettejämme, uskomuksiamme, arvojamme. 

Sitä, mitä kumpikin on nyt. Mitä minä olen, mitä S on, mitä me olemme.

Valmiita ei tietysti olla vieläkään, niin kun ei kukaan muukaan. 

Kaukana on kuitenkin se Jonna ja se S joita olimme tavatessamme.

Valehtelisin jos väittäisin, että parisuhteemme olisi ollut aina yhtä ruusuilla tanssimista. Että olisin aina uskonut siihen, että olisimme nyt tässä pisteessä, kuuden vuoden jälkeen onnellisena yhdessä.
Kihloissa.

En väittäisi niin, sillä ei yksikään pitkä suhde ole yhtä jatkuvaa nautintoa. Ei meidänkään. On ollut vastoinkäymisiä, vaikeita aikoja. Hyviä aikoja, mutta myös niitä huonompia.

 Suhteemme on aina ollut todella läheinen, ollaan oltu toistemme parhaita kavereita since the day one. Toisen ollessa niin läheinen, jo pienestä ilmeestä tai eleestä huomaa, jos toisella ei ole kaikki kunnossa. Henkilökohtaiset kasvukivut vaikuttavat väistämättä kumpaankin. Sekä yksilöihin, että yksikköön. Kasvu nuoresta aikuisesta vähän aikuisempaan aikuiseen pitää sisällään kaikenlaista hässäkkää, ja niistä on saanut osansa kumpikin.

Mielestäni yksi suurimmista virheistä mitä suhteessa voi tehdä, on antaa olla. Asiat voi mennä ihan kuuseen, mutta niistä voi silti nousta, kunhan asioiden eteen on valmis näkemään vaivaa. Katkaisee välinpitämättömyyden tai itsestäänselvyytenä pitämisen kierteen ajoissa.

Kyse ei ole siitä, etteikö onnellisilla pariskunnilla olisi vastoinkäymisiä, vaan siitä, että niistä vaikeistakin kuopista noustaan yhdessä ylös kun niin vaan päätetään. Helppoa? No ei. Ei saavuttamisen arvoiset asiat juuri koskaan ole. Kaiken tuskan arvoisia kylläkin.

Olemme kaksi erilaista ja samanlaista ihmistä. Monissa asioissa niin samanlaisiksi hitsautuneita, mutta sisimmiltään yllättävänkin ääripääihmisiä.

Olemme erilaisia synnynnäiseltä temperamentiltamme. Toinen on harkitsevampi, hitaammin syttyvä, rauhallisempi. Toinen taas räjähtävämpi, spontaanimpi ja huolettomampi. Toinen stressaa, toinen ei osaa. Toinen on järkevämpi ja tunnollisempi, toinen luovempi ja täynnä erilaisia visioita. Toinen sanoo aina ensin ei, toinen ei koskaan tyrmää mitään. Toinen on adrenaliini-junkie, toinen viihtyy jalat tukevasti maan päällä.

Meillä on samanlaiset arvot ja arvostamme samanlaisia asioita. Kumpikin arvostaa perhettä, rakkaita, hyvyyttä, ja maanläheisiä sekä liberaaleja arvoja.

Meillä on samanlainen huumorintaju. Kun mies tulee kotiin jalkapallopelissä loukatun mustan varpaan kanssa, saatan revetä spontaaniin naurunremakkaan sitä tuijottaessani. Täysijärkinen puoliso todennäköisesti tarjoaisi laastaria ja tukea surkuttelusanojen muodossa, mutta en minä. Halaan miestä, totean varpaan olevan varmasti perkeleen kipeä ja harmittelen ääneen sitä, kun tuollaistakin möhkälettä pitää puhtaiden lakanoiden seasta tuijotella seuraavien viikkojen ajan. Huumori... no, se on hyvin tärkeää.

Haluamme suhteeltamme ja elämältämme samaa. Matkustella, nähdä maailmaa. Kokea asioita. Elää. Asua yhdessä, mennä naimisiin, saada lapsen tai pari. Perheen. En malta odottaa, että sen aika koittaa - sitten joskus tulevaisuudessa.

Erilaisuuksista huolimatta kaikki tärkeät palikat ovat olleet kohdillaan alusta saakka. Niin kauan kuin haluamme tulevaisuudeltamme samaa, arvostamme samoja asioita ja tuemme toisiamme, erilaisuudesta on vain hyötyä.

Kumpikin saa toiselta tarvitsemansa. Olemme yhdessä yhtä kuin tasapaino. Kun toinen ostaisi kahdennetkymmenennet samanlaiset kengät, toinen hidastaa. Kun toinen jahkailee silloin kun siihen ei ole mitään syytä, toinen potkaisee persuksille ja boostaa asioihin vauhtia. Kun toinen ei muista maksaa laskuja, toinen vaahtoaa vieressä että on se nyt helkkari kun taas joutuu muistuttaa. Ja kun toinen on pahalla tuulella, toinen vitsailee surut iloksi.

Olen kuullut muutaman kerran kysyttävän, eikö tunnu siltä kuin olisin jäänyt jostain paitsi.
No ei todellakaan tunnu. Emme me kiellä toisiltamme elämistä. Minulla on myös oma elämäni, omat ystäväni, omat menoni - kuten myös miehelläni. En koe että joutuisin elämään sen erilaisempaa elämää kuin muutkaan nuoret aikuiset, miinus deittailu. Ja rehellisesti sanottuna en ikävöi sitä pätkääkään.

Sen sijaan nautin niistä hetkistä, jotka saan jakaa minulle tärkeimmän ihmisen kanssa. Mökkireissut, ulkomaanmatkat, kodin rakentaminen yhdessä. Ei minkään tekeminen. Lenkit koirien kanssa. Ruoanlaitto kaksin. Sohvalla rötköttäminen. Arkiset, pienet jutut, siis ne, joilla todella on merkitystä.

Ja hei, voiko sekopäisen baari-illan jälkeen mikään olla ihanampaa, kuin käpertyä oman äijän kainaloon ja herättää hänet hyvästä unesta sönköttämällä jotain hölmöä. Tai se, kun seuraavana päivänä ei tarvitse viedä koiria lenkille kun toinen ymmärtää että edellis-iltainen suoritus on vaatinut veronsa. Ruokakin pitää tuoda luokse. Ja muutama burana. Ja ne se tekee vielä pyytämättä.
Niin. Ei, ei todellakaan tunnu.

Tunnen itseni rakastetuksi. Olen rakastettu ja hyväksytty juuri tällaisena kuin olen. Kaikista rakkaimman ihmisen hyväksynnällä on varmasti ollut osansa hyvän itsetuntoni rakentumisessa pisteeseen, jossa se on viime vuodet ollut.
Hulluttelemme, halailemme, nauramme, jos ei ihan joka päivä, niin melkein. Ei elämä ole - eikä sen tarvitsekaan olla - aina hauskaa, mutta meillä on oikeasti hyvä olla yhdessä. Pinnallinen, jonkun tietyn kaavan mukainen elämä ei houkuttele kumpaakaan.

Meidän elämämme on tasan meidän näköistä. Siinä me molemmat teemme valintoja, jotka ovat juuri meille oikeita ja hyviä.

Tuntuu, että suhteemme paranee päivä päivältä. Että rakastan juuri tuota omaa hölmöäni koko ajan vaan enemmän ja enemmän.

How crazy is that?

Hyvää vuosipäivää, rakas!

What You're Thinking

Mulle tuli eilen illalla tosi hyvä fiilis. Mies fudistreeneissä, oli ihan hiljaista. Köllöttelin sängyllä läppäri sylissä, kirjoitin blogia. Koirat vieressä. Rauhallista musiikkia taustalla. Sellanen olo, että kaikki kyllä järjestyy, vaikka välillä vähän harmittaisikin.

Tällä hetkellä teen tismalleen samaa, sillä erotuksella että mieheni on töissä. Fiilistelen myös tätä päivää. Menemme ostamaan muutaman uuden jutun eteiseen, sillä laitamme sen uuteen uskoon. Oon fiilistellyt sisustushuumassani jo varmaan kuukauden päivät ties mitä pieniä uudistuksia kotiimme, ja nyt aiomme toteuttaa niistä yhden. 

S on tietysti venyttänyt ja venyttänyt tämän päivän koittamista ties millä tekosyillä, hän kun ei yleensä pidä sisustusprosessissa mistään muusta kuin lopputuloksesta. Musta taas on ihanaa miettiä, pohtia ja mallailla. Mikä mihinkin, miten tilan ilme muuttuu kun tekee tämän tai vaihtaa tuon. Ja se hetki kaupassa, kun pääsee kiertelemään ja tekee löytöjä. Puhumattakaan siitä fiiliksestä, kun kaikki on valmista ja ymmärtää onnistuneensa. Se on kiva fiilis. Jostain syystä suunnittelu- tai kantojuhtahommat ei kuitenkaan aiheuta riemunkiljahduksia miekkosessani. Onneksi kuitenkin lopputulos miellyttää aina.

Nyt taidan mennä olkkariin, laittaa vauhdikasta musiikkia pauhaamaan kaiuttimista. Ehostaa vähän tätä naamavärkkiä uusilla meikeillä ja siveltimillä, joihin olen sanallasanoen ihan täysin syvästi rakastunut. Kuten esimerkiksi näihin...

Naurattaa muuten. Bellan, meidän pienemmän puudelin, on kiivettävä ja päästävä aina kaikista korkeimmalle ja pehmeimmälle tyynylle makoilemaan. Heti kun S lähtee aamulla töihin, neiti asettaa itsensä mukavalle pienelle käärylälle tyynyjen päälle.

Tuossa se taas pällistelee kuin mikäkin prinsessa.

Omistajaansa tullut.

Say Somethin'

Mistä aloittaisin?

Viime postauksen jälkeen on tapahtunut vaikka mitä kirjoittamisen arvoista; elämänmuutoksia, hienoja kokemuksia ja unohtumattomia hetkiä. Myös niitä arkisia juttuja, elämää.

Melkein muutaman viikon mittainen reissu Miamiin...

Kesäloman loppu: paluu koulun penkille ja töihin, arkielämää.

 Kihlaus... 

Kyllä, kihlaus.

Tuntuu ihan hullulta, miten paljon asiat ovat muuttuneet näin lyhyessä ajassa. Muuttuneet, mutta tavallaan ei kuitenkaan. Onhan meidän suhde ihan samanlainen kuin ennen kihlautumista, vaikka vasempia nimettömiämme koristaakin nyt sormukset. Ihanat sellaiset.

Vähän alle vuosi seurustelua, reilut viisi vuotta avopuolisoina eloa ja seuraava askel on nyt otettu. 19.8. musta tuli S:n morsian. Reilun viikon päästä ollaan heilasteltu jo kuusi vuotta yhdessä. Aikamoista. Tässä sitä kuitenkin ollaan, vieläkin, vahvoina ja täynnä rakkautta.

- - -

Asiasta toiseen: Latasin äsken kasan kuvia koneelle, ja jäin ihmettelemään yhtä asiaa. Miamissa tuli nimittäin otettua yllättävän vähän kuvia järkkärillä. Kameran kaivaminen esille tänä älyluurien aikakautena tuntui osoittautuvan usein ylivoimaiseksi. Luurin kamera välkähteli onneksi useammin, jäi edes jotain muisteltavaa. Kuvat ei tietystikään ole yhtään niin hienoja tai laadukkaita kuin järjestelmäkameralla otetut, mutta taidan läntätä niitä siitä huolimatta tänne jossain vaiheessa. 

Ajattelin rustailla lähiaikoina postauksia kihlauksesta, reissun eri vaiheista ja ostoksista. 

Ihan perus arjesta. 

Tuntuu että elämä on taas vihdoin hieman rauhoittunut, ja kiinnostus blogia kohtaan näyttää kasvavan samassa suhteessa.

Palaillaan!

Ajatuksia kesän loppumisesta

Ukkostaa. Taas. Viime päivinä on salamoinut ja myrskynnyt useaan otteeseen, ja minä olen ollut tyytyväinen.

Vaikka rakastan aurinkoa, lämpöä, kauniita kelejä, vähiä vaatteita, luonnon heräämistä eloon ja maisemaan ilmestyvää vihreyttä ja värikkyyttä, niin kyllä ihminen tarvitsee vastapainoa.

Vaikka pidän kesästä ja kaikesta sen luomasta ja tuomasta, liika kuumuus on ollut aina big turn off. Hiostaa, ahdistaa, pienikin ahertaminen saa aikaan litratolkulla hikeä. Meikit ei pysy naamalla, lakanat on joka yö hiestä märät, nukutuksi ei saa ja urheileminen tuntuu jo ajatuksena kammottavalta. Turvottaa, ajatus ei kulje, heikottaa. Kuulostaako tutulta?

Suomea, etenkään suomalaisia koteja ei tosiaan ole rakennettu kestämään tällaisia pitkäkestoisia helteitä.  Paksut, pehmustetut seinät, ettei vaan lämpö karkaa. No ei karkaa ei. Päällimmäiset ajatukset helleputken jälkeen saattaisivat olla tyystin toiset, jos meillä olisi kotona ilmastointi. Tavallinen tuuletin ei helpota oloa juuri lainkaan, ei, vaikka itselleen kuinka yrittäisi uskottelella toisin.

Siksi virnistinkin typerän leveästi kuullessani jyrinää. Ei haitannut, vaikka tummat pilvet tulivat varjostamaan parvekkeella olevaa auringonottospottiani. Laitoin lasitukset kiinni tyytyväisenä tulevasta.

Myrskyä. Sadetta. Viileyttä.

Sen lisäksi, että olen aina rakastanut ukkosta, oli huojentavaa ajatella ilmojen tasaantumista. Heipat yli 30-asteen suoralle auringonporotukselle, joka muuntaa ylimmän kerroksen asuntomme - kiitos eteläikkunoiden - saunaksi, jossa ei ole hyvä olla. Mutta miksikö rakastan ukkosta? Olen pienestä pitäen tykännyt siitä tunteesta mikä syntyy, kun tuolla jossain sataa ja ukkostaa, mutta itse on kotona turvassa, kuin pesässä... Eikä haittaa, vaikka jäisin loukkoon autoon. Sekin on eräänlainen turvapaikka. Ja onhan salamointi upean näköistä. Kunnon myrskyjen aikaan sitä tulee ajatelleeksi, miten mahtava asia luonto voimineen onkaan, ja miten pölvästi ihminen on kuvitellessaan voivansa hallita tätä kaikkea. Joku päivä kosahtaa, se on varma.

Kuten ensimmäisessä mökkipostauksessa jo kirjoittelin, jollain tasolla siis odotan syksyä. Toisaalta taas ajattelen haikein mielin sitä kaikkea, josta pitää luopua.

Pyykkiä ei tule juuri koskaan, kun vaatetta on pakko pitää niin vähän kuin siveellistä on. Kotona kekkaloimme puolialastomina. Ulos lähtiessään ei tarvitse vetää jalkaan kuin pienet ja kevyet sandaalit, takin voi jättää huoletta komeroon pölyttymään. Koirat ovat puhtaita ja kuivia metsäreissujenkin jälkeen. Uimaan voi lähteä koska huvittaa. 

Ja onhan aurinkoisella kelillä mielikin aurinkoisempi, sen olen ma huomannut. Pitkät, valoisat päivät taas herättävät väsyneemmänkin kropan koomasta jo aamutuimaan.

Ja se kesäloma. 

Viime sunnuntaina minua ahdisti. Ahdisti, sillä edessä häämöttävä kesäloman loppu iski tajuntaan aikamoisella rytinällä. Voivottelin mielessäni, että tässäkö se nyt oli. Kohta jatkuu taas arki; koulu ja työt, vastuu ja pakolliset menot. Miten ihmeessä pääsen taas rytmiin, kun viimeiset viikot olen viettänyt ajattelematta ja tekemättä yhtikäs mitään?

Sitten tajusin, että jos lomani jatkuisi vielä pidempään, alkaisin tottua tähän. Jatkuvaan vapauteenkin nimittäin tottuu, turtuu. Huomasin, että suhtauduin yhtäkkiä yksittäiseen lomapäivään arvostavammin kuin lomani alkaessa, jolloin kesälomapäiviä oli jäljellä neljän viikon verran.

Sama pätee koko kesään. Ei makiaa mahan täydeltä. Eikä niitä helteitäkään enää, kiitos. Kyllä nyt on jo aika siirtyä eteenpäin.

Mökkiviikonloppu, Day 2

Mökkipäivä numero 2 alkoi mukavasti vasta puolenpäivän hujakoilla. Mökillä tulee nukuttua aina hyvin, sikeästi ja paljon. Kun mieli lepää, kropankin on kai helpompi rentoutua. Ei muuten haitannut yhtään!

Vedettyämme aamupalat kitusiin, lähdimme S:n kanssa ruokakauppaan. Vaikka ruokaa jäikin mielettömät satsit edelliseltä illalta, muutamat jutut olivat loppuneet tai unohtuneet ostaa. Samalla reissulla päätimme käydä vilkaisemassa läheiset nähtävyydet, joissa emme aiemmin ole S:n kanssa jostain syystä koskaan tulleet käyneeksi. Matkaevääksi nappasimme kainaloon burgerit ja juoman Hesestä.

Kuvasta sitä ei juuri erota, mutta noita portaita oli helvetisti paljon. Etenkin ylestullessa pumppu oli koetuksella, niin jyrkät nuo portaat olivat.

Pienen sapuskabreikin jälkeen matka jatkui kohti näköalatornia.

Päästyämme takaisin mökille, ukkospilvet lähestyivät uhkaavasti.

Yksi raikastava rankkasadekuurokin osui kohdalle. Kuuro oli kuitenkin niin lyhyt, ettei se ehtinyt juuri suunnitelmiin vaikuttaa. Grilli tulille uudelleen ja ei kun syömään.

Sapuskojen laskeuduttua otimme vielä tikkaskaban. Evästyksenä oli tällä kertaa parin kilon irttarisäkki, jonka kauhoimme täyteen S:n kanssa kaupassa. Kumpikin otti oman pussin, ja S:llä lähti vähän lapasesta... No, vähän ehkä mullakin... Viikonlopun karkkimaratoonin jälkeen ei varmaan ihan hetkeen sokeri maistu.

Yksi myöhäisillan leffa ja korttipelejä, ja olimme valmiita petiin. Mökkipäivät on kyllä ihanan rentoja. Ei sitä samaa fiilistä saa kotona, vaikka kuinka yrittäisi.

Ja myönnettävä on, että onhan se aina mukava viettää aikaa vanhempieni kanssa. Mulla kun sattuu olemaan maailman parhaat sellaiset!